Omasta mielestä oon kumminkin uniikki lumihiutale, suloinen yksisarvinen ja säihkyvä neitoperhonen.
Taas on mennyt kaksi viikkoa niin päin metsää kuin vain metsään päin voi mennä. Parin kuukauden takainen motivaatio on haihtunut tuhkana tuuleen.
Viikko sitten toiveikkaat yritykseni syödä kevyesti kaatuivat jälleen viikonloppuna syöminkeihin sukulaisilla, enkä sen koommin ole oikein saanut potkua tällekään viikolle. Alkuviikolla kävin hädin tuskin ulkona kolmeen päivään, koska luin taas tenttiin. Torstaina ja perjantaina pääsin sentään body pumpiin ja uimaan, mutta perjantai-iltana stressi, väsymys ja huono ruokavalio kostautuivat lopulta äkillisenä flunssana. Nyt olen istuskellut kotona kaksi päivää, tekemättä juuri mitään, paitsi niistellyt, aivastellut, mittaillut kuumetta, katsonut telkkaria, nörttäillyt, lukenut posteja sekä syönyt kaurakeksejä, juustokakkua, irtokarkkeja ja jäätelöä. Itseinhoni vain kasvaa kasvamistaan. I feel like shit and I look like shit.
Ensi viikosta on tulossa raskas uuden periodin myötä, joten opiskeluun pitää edelleen panostaa. Pystyisinpä panostamaan syömisen kontrollointiin edes puoliksi samalla mitalla. Kaiken lisäksi ensi viikonloppuna olisi luvassa bileet Miehen kavereiden luona, jonne olen jo luvannut mennä. Inhottaa jo pelkkä sen ajatteleminen, että taas koko viikon aherrus menisi hukkaan. Siellä syödään ja juodaan ja kaikilla on sitten muka niin helvetin hauskaa. Jopa minulla, ehkä hetken, kun humala turruttaa kontrolloinnin tarpeen. Mutta entä sitten se seuraava päivä, seuraavan päivän krapula ja morkkis? Olen ollut humalassa viimeksi joskus kesällä, ja tahtoisin jättää väliin tälläkin kertaa. Minulla on viisi päivää aikaa keksiä sellainen tekosyy, josta Mies ei arvaa eikä loukkaannu.
Vituttaa kaikki. Miksen vain saa olla rauhassa, käpertyä oman maailmani nurkkaan ihan vain pariksi kuukaudeksi? Normaalina oleminen ahdistaa. Syömisen ja liikkumisen suunnitteleminen ja kontrolloiminen tuovat helpotusta ja tunteen, että hallitsen koko elämääni. Tunteen, että olen vahva ja selviydyn vaikka mistä. Tunteen, etten tarvitse mitään tai ketään. Jos menetän tuon kontrollin, menetän myös hallinnan tunteen. Se on kaikki tai ei mitään, ja kapinahenki minussa tahtoo taas saavuttaa sen kaiken: kontrollin, hallinnan. Koska ilman sitä en ole mitään ja sen kanssa olen kaikki.
Ehkä minä vielä pystyn siihen. Pystynkö? Huomenna? Kyllä, heti huomenna. Maanantai, uusi periodi, uusi yritys, uusi elämä. Tällä kertaa olen parempi, tiukempi, suunnitelmallisempi. Tällä kertaa saavutan täydellisen konrollin. Tällä kertaa en sorru vaan uskon itseeni ja hallitsen itseäni. Sillä tällä kertaa asetan kontrollin kaiken muun edelle. Ja tällä kertaa tulen sanomaan tämän kaiken viimeisen kerran.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti