51,7 kg

Yksi asia on käynyt selväksi: laihtuminen ei tarkoita vain pieneneviä vaa'an lukemia. Estot, huonot tavat ja epävarmuus heitetään romukoppaan ja tilalle saadaan itsevarmuutta, itsehillintää ja itsearvostusta. (4D: Superlihavien hoitokoti.)

Herään puoli yhdeksältä. Vaakalukema näyttää taas nousseen, mutta se on sentään edelleen 51 kilogramman puolella. Aamupalaksi syön sekaleipäviipaleen kasvisrasvalevitteellä, tuoreella basilikalla, jääsalaatilla, kasvisleikkeleellä, rypsijuustolla ja tomaatilla sekä pari keltaista luumua. Lisäksi juon lasillisen tuoremehua ja muutaman kupillisen teetä.

Luentojen välissä käyn syömässä opiskelijaruokalassa. Keitettyjä perunoita kalakastikkeella, vihersalaattia, sekaleipää margariinilla ja rasvatonta piimää. Jälkiruoaksi sorrun syömään kasan tummia viinirypäleitä, mutta saan sentään aikaiseksi mennä body pumpiin.

Pumpin jälkeen olen ihan kuitti, mutta opiskelukaverini ovat kutsuneet minut seurakseen viettämään leffailtaa enkä halua kieltäytyä kutsusta, vaikka pystyn jo melkein ennustamaan, että ilta ei tule sujumaan repsahduksitta. Ja niinhän siinä käy, että sorrun herkuttelemaan suklaalla ja karkilla, joita muut ovat naposteltaviksi tuoneet, enkä koskekaan itse tuomiini naposteluporkkanoihin. Juomaksi olen varannut itselleni alkoholitonta siideriä (6 kcal /100 g).

Kotiin päästyäni syön iltapalaksi vielä muutaman luumun ja lysähdän sohvalle. Katson digiboksille tallentamani 4D-dokumentin superlihavien hoitokodista, jossa autetaan vaikeasti ylipainoisia ihmisiä pudottamaan painoa. En tiedä, miksi aina katson näitä läskiohjelmia. Ehkä saadakseni (th)inspiraatiota syömiseni hallintaan, itsekuriin ja motivaatioon. Tämänpäiväisestä dokumentista jää kuitenkin vain lähinnä melko masentava tunne. On surullista ja jopa väärin, että jotkut ihmiset kamppailevat kilojensa kanssa henkensä uhalla (joillakin voi olla jopa SATOJA kiloja ylipainoa eivätkä he välttämättä pysty liikkumaan!), kun taas toiset (kuten minä) laihduttavat puhtaasti esteettisistä syistä. Turhamaisuuttako? Toisaalta, millainen ihminen päästää itsensä niin pahaan jamaan lihavuutensa kanssa, että lääkärit ovat valmiita antamaan enää pari hassua kuukautta (tai jopa viikkoa) elinaikaa? Luulisi sentään, että hälytyskellot alkaisivat soida viimeistään siinä sadan ja kahdensadan kilogramman välissä. Eikö tässä kaikessa ole jotain kummallista, etten sanoisi jopa - sairasta?