Taivaalta sataa märkää lunta. Puuskutan keuhkoistani ilmat pihalle polkiessani raivokkaasti vastatuuleen. Ortoreksia istuu takatarikalla. Se on niin kevyt, että se painaa tuskin mitään. Se on ollut hiljainen jo muutaman päivän, sillä se joutui taas pettymään minuun. Toisinaan tuntuu mahdottomalta tehdä kaikki juuri niin kuin se haluaa. Se on niin ehdoton kaikessa, jopa lapsellisen mustavalkoinen. Mutta se on kuitenkin paras ystäväni. Alas satava lumi muuttuu vedeksi, ja pyöräteistä tulee kuravelliä. Ehkä minun vain pitää antaa sen sattua.
Olen löytänyt itsestäni tunnesyöpön. Jos kontollin pettäminen ei johdu sosiaalisista tilanteista, löydän kyllä muita syitä hälläväliä-asenteelle. Sosiaalisten tilanteiden lisäksi syitä voivat siis olla esimerkiksi huonosti nukuttu yö, lähestyvä tentti tai vastaava, jolloin tarvitsen muka enemmän energiaa. Saatan myös ajatella, että koska en jaksanut mennä lenkille, niin voin saman tien mätätä sisääni säkillisen karkkia. Niin kävi myös viime viikolla: vältyin bileisiin menemiseltä, mutta mässälilin irtokarkeilla kotona lohduttaakseni itseäni. Mikä surkea epäonnistuminen. Ylireagoin ja annan itselleni periksi aivan liian helposti. Periaatteeni on ollut aina kaikki tai ei mitään: joko pysyn täydellisessä kontrollissa tai sitten millään ei ole mitään väliä. Maanantaina söin aamupalaksi munkin, joten en pystynyt kontrolloimaan syömistäni loppupäivänäkään. Sama juttu viikonpäivien kanssa: jos lipsahdan yhtenä päivänä, niin koko viikko on pilalla. Maanantain vuoksi annoin itselleni luvan syödä tiistaina kaksi suklaanappirullaa.
Olen myös huomannut vähän pelkääväni laihtumista. Entä jos jonain päivänä todella saavutankin tavoitteeni eikä minun tarvitse enää "laihdutella". Mitä teen, kun olen saavuttanut sen, mistä olen haaveillut enemmän tai vähemmän viimeiset kymmenen vuotta? Mitä teen menetettyäni parhaan ystäväni, rakkaimman harrastukseni ja elämäntapani? Tottakai kaiken tajuamisessa, tasapainoilemisessa sekä uuden mallisen kehon omaksumisessa menee jonkin aikaa, mutta totuus on, että käyttööni vapautuu tuolloin aivan tajuttomat määrät energiaa. Voisin varmaan alkaa harkita uuden harrastuksen aloittamista. Tämä ei ole muuten mikään vitsi.
Mutta oli minulla jotain asiaakin. Olen nimittäin tajunnut jotain hyvin perustavanlaatuista. En nyt aivan sanoisi vielä sisäistäneeni elämän tarkoitusta tai valaistununeeni, mutta vähän siihen suuntaan. Pari päivää sitten ymmärsin, että minun on lakattava pitämästä ruokaa ystävänäni. Ymmärsin, että ainoastaan ortoreksia antaa minulle sen mitä haluan, eli kontrollin ja vahvuuden tunteen, ja lopulta laihuuden. Tunsin ratkaisseeni kaikki syömisen hallintaan liittyvät ongelmani. Ruoka on vain välttämätön paha. Sitä on syötävä, jotta jaksaa liikkua ja opiskella, mutta sitä ei ole PAKKO syödä yhtään sen enempää kuin on välttämätöntä eikä siitä tarvitse tehdä mitään suurta numeroa. Näin kaikki kiellot ja "ei-sallitut" ruoat saavat alitajunnassani huomattavasti positiivisemman merkityksen, kun ne puetaan uusiin asenteisiin. Mikä vapauttava tunne! Syömistä ei enää tarvitse edes ajatella, vaan syömisen voi suorittaa kuin ohimennen ja keskittyä taas muihin asioihin. En enää pelkää laihtumista, olen valmis.
P.S. Tilasin uudet, 32-koon tavoitefarkut. Takapuoli näyttää hyvältä niissä, koska takana on läpälliset taskut, jotka muotoilevat kivasti.
P.P.S. Huomasin saaneeni lukijoita. Ihanaa, että joku jaksaa seurata surkuhupaisaa kamppailuani!
The thinnes is out there.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti