On kulunut ihan liian kauan aikaa siitä, kun viimeksi tänne kirjoitin. Paljon on tapahtunut näinä kuukausina, enkä oikein edes tiedä, mistä aloittaisin. Noh, ehkä yritän kuitenkin...
Tosiaan päädyin sitten antirefluksileikkaukseen kesällä. Se tehtiin yksityisellä puolella ja fundoplikaatiomenetelmällä. Leikkaus meni hyvin, mutta muistoksi jäi viisi pientä viiltoarpea vatsan seudulle. Leikkauksesta huolimatta kärsin kuitenkin edelleen jonkinlaisista kurkkuoireista, mikä lopulta masensi minut täysin. En jaksanut avata posteja, en opiskella, en harrastaa liikuntaa, en nähdä ihmisiä tai ulkoilla. En pystynyt keskittymään lukemiseen tai edes television tuijottamiseen. Katselin ympärilleni näkemättä enää mitään. Lakkasin kiinnostumasta kaikesta. Lopulta en enää syönyt, hädin tuskin sain edes juoduksi mitään. Paino putosi muutamassa viikossa 46 kilogrammaan ja menin muutenkin todella huonoon kuntoon. Päivät pitkät itkin sängyssä tai sohvalla odottaen Miestä koulusta kotiin. Mies ei kuitenkaan ollenkaan ymmärtänyt tilaani eikä osannut auttaa, joten tottakai hänkin ahdistui suuresti tilanteestani. Myös sukulaiseni alkoivat olla todella huolissaan minusta. Lopulta minut sitten passitettiin sairaalaan psykiatrian kriisiosastolle, missä keräilin itseäni kuusi viikkoa. Osaston kautta pääsin kurkku-nenä-korvalääkärille, ja minulla todettiin krooninen nielurisatulehdus ja sain lähetteen nielurisaleikkaukseen. Viikko ennen kotiuttamispäivääni, ollessani viikonloppulomalla kotona, Mies ilmoitti haluavansa jättää minut. Oli vähällä, etteivät osastolla pistäneet lukkojen taakse, sen verran pahoja itsetuhoisia ajatuksia minulla oli sen jälkeen. Pääsin kuitenkin lähtemään sovittuna ajankohtana, mutta hoitokontakti minulla oli osastolle vielä monta viikkoa odottaessani kutsua YTHS:n psykiatrille.
Tällä hetkellä asun kerrostaloyksiössä, lähempänä yliopistoa. Nielurisat leikattiin loka-marraskuun vaihteessa. YTHS:n psykiatrilla käyn muutaman viikon välein, ja nyt myös psykoterapeutilla kahdesti viikossa. Masennus on uskoakseni alkanut hellittää ainakin jonkin verran, sillä en kärsi enää raastavista itkukohtauksista tai unettomuudesta. Myös keskittymiskykyni on jonkin verran alkanut palautua, mutta ihan täysipäiväisen opiskelun rytmiin en ole vielä oikein päässyt, sairaslomaa en ole kuitenkaan anonut enää vuodenvaihteen jälkeen. Muutamilla luennoilla olen käynyt ja kotona yrittänyt työstää joitain kirjallisia töitä.
Että semmoista. Olen tosi pahoillani, ettei kiinnostukseni ole pitkään aikaan riittänyt mihinkään sen vertaa, että olisin viitsinyt edes kertoa kuulumisiani. Tässä nyt kuitenkin taas olen ja yritän. Kaikesta huolimatta en edelleenkään ole valmis antamaan periksi laihduttamisen suhteen. Ja nyt, jos koskaan, koen tarvitsevani sitä hallinnan ja onnistumisen tunnetta, mikä painon pudotuksesta sekä syömisen ja liikkumisen kontrolloinnista seuraa. Syksyisen sairaalajakson jälkeen painoin pahimmillani (tai parhaimmillani, miten sen nyt ottaa) 45,8 kiloa, eli olin hyvin lähellä "tavoitettani", vaikken sillä hetkellä tietoisesti laihduttanutkaan, vaan paino putosi ihan vaan masennuksen ja nukahtamislääkkeiden (bentsot aiheuttaa itselleni hirvittävää ripulia) vuoksi. Kuitenkin, jossain vaiheessa, vähän ennen joulua, rupesin sitten taas kiinnostumaan syömisestä, ja etenkin suklaata tuli vedettyä oikein urakalla, minkä vuoksi tietenkin kilot tulivat parissa kuukaudessa korkoineen takaisin. Liikuntaakin olen alkanut harrastamaan uudestaan oikeastaan vasta viimeisen kuukauden aikana, mikä sekin varmasti vaikutti kilojen kerääntymiseen (sekä siihen, että takaisin kertyneet kilot koostuivat melko varmasti ainoastaan rasvasta). Nukahtamislääkkeistä pääsin irti toista kuukautta sitten. Tällä hetkellä painakin sitten enemmän kuin koskaan, mikä on todella ahdistavaa. Peilikuvassa näen vain täysremonttia vaativan säälittävän selluliittimöhkäleen, eikä mikään vaatekappale tunnu tai näytä päälläni hyvältä. Puoli vuotta sitten mahtuvia 26-tuumaisia farkkuja en edes kuvittele saavani enää menemään ylleni.
Näihin päiviin saakka olen vain yrittänyt elää tuon kaiken tuskan kanssa ja pyrkinyt lähinnä selviytymään jokaisesta päivästä hengissä. Nyt olen kuitenkin saanut itseni ylös suosta ja tahtomaan uutta muutosta, ja pysyvää sellaista. Tahdon liikkua ja elää terveellisesti. Tahdon tulla laihaksi, sillä en viihdy nykyisessä vartalossani. Tahdon saada taas itseni ja elämäni omaa hallintaani. Syömishäiriöisen ajattelua, tiedän, mutten voi sille mitään. Enkä aio tältä osin miksikään muuttua, sillä tämä minä olen. Pinnallista? Ehkä, ei kiinnosta. Miehellä on nyt uusi nainen, minulla on Ortoreksia. Tai Ana. En oikein tiedä vielä, kumpi sieltä on tulossa. Mutta jään odottamaan mielenkiinnolla...
P.S. Jos et halua lukea syömishäiriöistä tai laihuuden ihannoinnista, kehotan olemaan lukematta blogiani vastedes.
Hei Rakas sielunsisareni!<3
VastaaPoistaKiitoksia kirjoituksestasi, et uskokkaan miten paljon autoit minua tällä tekstilläsi. (: Puit sanoiksi sen, mitä en ole tiedostanut itsessäni, mutta jota olen yrittänyt sitkeästi löytää.
Ymmärsin, että itse liitän laihuuden ihannoinnin ja laihdutuksen elämänhallintaan ja tämä oivallus avasi mielessäni taas aivan uusia ovia eteenpäin toipumisessa.
Olen sairastanut anoreksiaa ja sittemmin myös bulimiaa vuosikausia, taistellut vastaan mutta lopulta aina antautunut takaisin sairauden suloisiin syövereihin.
Aluksi vain tahdoin syödä terveellisesti, mutta lopulta huomasin päätyneeni tilanteenseen, jossa minulle ei jäänyt enää tilaa elää mieleni vankilalta. Minun oli pakko juosta kymmenien kilometrien lenkkejä joka ikinen päivä, vaikka jalkojani särki, minun oli pakko suorittaa järjettömiä määriä lihaskuntoliikkeitä eikä mikään koskaan riittänyt mielelleni. Mieli huijasi minut suorittamaan aina vain lisää ja lisää, se uskotteli minulle, että jos tänään juoksen vielä toiset 10km saan huomenna pitää vapaa päivän liikunnasta ja levätä, mutta kuten varmasti hyvin tiedät seuraavana päivänä mieli pakottaa sinut tekemään sen kaiken uudestaan lupailuistansa huolimatta, -ja entistä kovemmin.
Melkein mitään en voinut syödä, syyllisyys ja kauhu, valtava paniikki, ohjasivat syömistäni. Vierailuilla olin mennä pois tolaltani, jos minua pyydettiin syömään. Syöminen oli pahinta mitä tiesin. Rakastin enkeliluitani, sitä että näin jokaisen kauniin luuni ja tunsin niiden läsnäolevan turvan alati. Tunsin oloni lohdulliseksi ja turvalliseksi, kun luut olivat lähelläni. Lantioluitani rakastin eniten. Ja olkapäitäni, niiden koskeminen sai oloni tuntumaan rauhallisemmalta.
Näin itseni silti liian isokokoisena ja olin mennä suunniltani jos tunsin lihoneeni, vaikka paino todellisuudessa olisikin saattanut laskea. Minua hävetti mennä ihmisten ilmoille jos tunsin itseni liian isoksi.
Nyt, kun olen katsonut valokuvia itsestäni tuolta ajalta, en voi kuin ihmitellä sairasta ajatusmaailmaani, sillä olin todella laiha, pelkkää luuta ja nahkaa! Miten saatoin nähdä itseni lihavana silloin, miksi en ollut onnellinen ja rakastanut laihaa vartaloani, joka oli paljon laihempi kuin kellään tuntemallani ihmisellä, jos kerta onnellisuuden mittarini oli olla laiha? Sairas tulee laihuudelleen sokeaksi.
Ahdistuin vain entistä enemmän ruuasta ja syöminen kävi todella vaikeaksi. Päiväni olivat täynnä sietämätöntä stressiä, koska minun oli pakko saada tehdä järjettömät liikuntasuoritukseni, että saisin olla mieleni paineelta turvassa.
Aamulenkit kävivät yhä kipeimmiksi ja sydämmeeni sattui, illat tukahdutin itkua ja kiukkua siitä miten hirveää elämäni oli. Mutta minulla ei ollut mitään muuta, en pystynyt lopettamaan. Koin, että se oli normaalia ja jos joku päivä (sairaana ollessani esimerkiksi) jätin lenkin väliin ja satuin lukemaan liikunta suosituksia lehdistä, missä kehotettiin ihmisiä liikkumaan vähintään puoli tuntia päivittäin, koin valtavaa epäonnistumisen, epänormaaliuden ja epätoivontunnetta ja usein minun oli kipeänä olemisesta huolimatta käytävä "suorittamassa velvollisuuteni". Se oli toivotonta aikaan.
Sittemmin, viime joulun tienoilla, jouduin väkisin syömään kylässä ollessani ruokaa, vaikka olin kauhusta sekaisin. Silloin keksin oksentamisen. Oksensin kaiken syömäni ja huomasin yllätyksekseni pitäväni ruuasta. Keksin, että voin aina välillä syödä hieman (esim. kyläillessä) jos oksennan kaiken syömäni ulos. Siitä sitten homma pikkuhiljaa lähti käsistä ja oloin rakastaa oksentamista niin paljon, että lopulta vain söin ja oksentelin.. Se mahtava, turvallinen olo mikä seurasi kun olin saanut tyhjentää koko vatsani ja se tuntui jälleen tyhjältä ja pieneltä.
...
... (jatkuu)
VastaaPoistaMä yritän parantua nyt enemmän kuin koskaan. Olen herännyt huomaamaan, miten surullista on antaa omille sairaille ajatuksille valta koko olemassa olostaan. Olen oppinut, että en ole sama asia kuin mieleni, ajatukseni, tunteeni enkä etenkään ruumiini. Olen jotain muuta, jotain elävää sen kaiken takana. Tajusin, että kärsimys on vain mielen luomaa illuusiota ja voin todella valita omat ajatukseni (niitä ei kukaan muu minun puolestani valitse ja päähäni pistä!) ja sitä kautta myös tunteeni.
Olen ymmärtänyt, että olen tarvinnut syömishäiriötä elämääni tuomaan turvaa (ja kuten kirjoitit, tuomaan ELÄMÄÄN HALLINTAA, mitä en ole aikaisemmin osannut hahmottaa. Sisältöä, turvaa ja hallintaa pahalta maailmalta.), mutta enää en halua tarvita sitä.
Toipumiseni on vasta alussa, mutta olen löytänyt siihen mahtavia avaimia, ihan jo täältä blogimaailmastakin. Linkkaan blogit sullekkin, että voit tutustua! (:
Wayne Dyerin kirjoista (mm. "Löydä henkinen minäsi" ja "Usko mahdollisuuksiisi") ja Lisa Nicolsin kirjasta "Onnistut, -tuli mitä tuli" on ollut suurta iloa mulle. Anoreksiaa ja bulimiaa käsittelevä, loistava teos syömihäiriöiden salakielestä mielessämme on Peggy Claude-Pierren "Syömishäiriöiden salainen kieli". Lue tämä kirja, aloita vaikka keskeltä, lukemalla kappaleita sieltä ja täältä, Peggy osaa loistavasti kuvata sairautta tavalla, jota en ikimaailmassa olisi itse osannut nähdä. Kirja poikkeaa kaikista muista syömishäiriötä käsittelevistä, lukemistani kirjoista ja voin lämpimästi suositella sitä sinulle. (:
...
...(jatkuu)
VastaaPoistaMutta tosiaan, toipumiseni on vasta todellakin alussa, viimeksi eilen retkahdin palaamaan vainhoihin totuttuihin kaavoihin, mutta jo tänään olen paremmalla mielellä ja toivoa täynnä. Jos me ollaan selvitty kaikesta siitä kärsimyksestä, mitä tämä sairaus on meille langettanut, me selvitään myös parantumisesta!
Pistin jääkaapin oveeni lapun, jossa lukee kissan kokoisilla kirjaimilla "Jos et lopeta NYT, sairastat ikuisesti!" Sen näkeminen herättelee jatkuvasti, koska yleensä olen taipuvainen lykkäämään toipumista tulevaisuuteen "aloitan vasta huomenna..", "millään ei ole mitään väliä kuitenkaan..", "parannun, mutta vasta kun painan X kiloa.." jne.. Lopetan NYT, tällä sekunnilla eikä mitään muttia. Olo muuttui oudon turvattomaksi aluksi, mutta pienen totuttelun jälkeen elämä alkoi maustumaan ihan hyvältä (pienistä takapakeista huolimatta!) (:
Oma toimintasuunnitelmani, josta voi olla ehkä sinullekkin apua:
-Panosta laatuun! Keho ja mieli ovat eheä kokonaisuus ja jos keho kärsii vakavista ravintoaine pitoisuuksista, on täynnä myrkkyjä, tukkoinen jne.. ei mielikään voi voida hyvin. Kun keholta puuttuu rakennusaineita se joutuu jatkuvasti kamppailemaan selviytyäkseen, eikä silloin ajatusprosessille ja uusille ideoille yksinkertaisesti riitä energiaa.
Ala siis ravita kehoasi oikein, anna sille paljon tuoretta ravintoa, vitamiineja ja entsyymejä vihreiden lehtivihannesten (tästä on hyvä aloittaa vaikka kaikkein anorektisimmassakin vaiheessa, koska ne eivät sisällä kaloreita nimeksikään, mutta sitäkin ennen kehon tarvitsemia entsyymejä ja lehtivihreää!), hedelmien, juuresten, kasvien jne. muodossa.
-Raakasuklaa kohottaa mielialaa (oikeasti vaikka näin en alkuksi olisikaan uskonut (:) ja on kaiken lisäksi huippu terveellistä, joten sitä kannattaa sisällyttää ruokavalioonsa. Kun on hyvä fiilis, jaksaa paljon paremmin toivoa ja uskoa parantumiseen!
-Nuku riittävästi, väsyneenä mieliala laskee ja on helpompi palata ajattelemaan pahaa itsestään.
-Opi tiedostamaan ajatuksiasi, kyseenalaista ajattelumallisi, äläkä enää alistu olemaan ajatuksesi, vaan se joka ajattelee (:
Huh, tulipas pitkä postaus, toivottavasti tästä oli sinulle edes jotakin apua. Itseäni ainakin helpotti suunnattomasti päästä purkamaan tuntojani tähän tekstiin ja jakaa toipumistarinaani samassa veneessä seilaavalle matkustajalle, joten KIITOS, että sain kirjoittaa (:
Toivotan ihan mega, super paljon tsemppiä sulle ja kaikkea ihanaa kevääsees ja tulevaan kesään! Elämä on oikeasti ihan liian arvokasta ja kaunista, SINÄ olet ihan liian arvokas ja kaunis, heitettäväksi vain menemään. Voimia!<3
Tässä vielä lupailemani blogit:
http://www.viidakkomies.com/
http://quinoaa.blogspot.com/
http://www.juusopalander.com/itsensa-kehittaminen/
http://pessipeura.blogspot.com/p/fitnessfirst.html
http://www.jaakkohalmetoja.com/fi/
Hei Anonyymi!
VastaaPoistaKiitos, että kerroit kokemuksistasi! Ja kiitos myös neuvoistasi ja halustasi auttaa meitä muita "sairastuneita". Toivon vilpittömästi, että joku kommenttejasi lukeva alkaa ajatella asioita toisin ja saa niistä iteselleen apua.
Itse taidan olla tällä hetkellä siinä vaiheessa, että minua on vaikea saada kuuntelemaan järkipuhetta. Moni asia maailmassani on romahtanut, minkä vuoksi elämäni tuntuu vain suurelta kaaokselta. Yritän kovasti keskittää huomioni opiskeluun, ystäviin, liikuntaan, nukkumiseen, lukemiseen... Mutta vaikka kuinka yrittäisin, en saa täytettyä sitä kohtaa sisimmässäni, jossa ammottaa valtava aukko. En saa elämääni hallintaani. En saa vakuutettua itselleni, että olen hyvä sellaisena kuin olen. Koska kukaan ei siinä kriittisessä elämänvaiheessa kertonut minulle niin, vaan päinvastoin: olen aina ollut huono ja vääränlainen. Jo ala-asteella sain kuulla sekä isäpuoleltani että äidiltäni, että minulla on vääränlainen takamus. Ja paskanruskeat silmät. Ja ruma otsa, koska se oli liian korkea. Ennen tuota aikaa olin pitänyt itseäni jokseenkin hyvänä. Mutta niin ne aikuiset saivat istutettua minuun vihan omaa ulkomuotoani kohtaan, vaikka olin vasta lapsi.
Tiedän nyt, että äidilläni oli jo silloin vakava alkoholiongelma ja että myös silloinen isäpuoleni oli (on) mieleltään hyvin sairas mies. Mutta he onnistuivat tekemään minuun lähtemättömän vaikutuksen.
Bulimia löysi minut kahdeksannen luokan alussa, jolloin mieleeni iskostui pakkomielle tulla 45-kiloiseksi. Se piti minua otteessaan neljä vuotta. Sitten tapasin Miehen. Hän sai minut viimein tuntemaan itseni hyväksi, ja ahmiminen ja oksentelu vähentyivät. Kuitenkin häiriintynyt ajatteluni ruokaa ja kehoani kohtaan ei kokonaan muuttunut, ja Mian väistyttyä on käyttäytymiseni näinä kaikkina vuosina ollut vähintään enemmän tai vähemmän ortorektista. Sairastuttuani keskivaikeaan masennukseen ja Miehen jätettyä minut viime syksynä ovat häiriintyneet ajatukseni vain voimistuneet ja tavoitteeni nousseet entisestään.
Tullakseni äärimmäisen vahvaksi on minun tultava äärimmäisen pieneksi. Siksi viisi viikkoa liian aikaisin syntyneeksi, 2,5-kiloiseksi enkelinluiseksi vauvaksi, josta äiti vielä piti huolta. Jota mikään maailmassa ei vielä ollut vahingoittanut. Joka ei tiennyt vielä mitään siitä tulevasta pahuudesta, joka häntä tulisi koskettamaan. Jota joku vielä rakasti.
Sisälläni jokin huutaa: Katso itseäsi! Kukaan ei voi rakastaa sinua tuollaisena, et edes sinä itse! Se on niin, että sinä joko laihdut tai itket ja laihdut! Eihän näissä asioissa tietenkään ole päätä eikä häntää, mutta näin saan itselleni lisäaikaa tavoitellessani "parempaa minää" sekä enemmän tai vähemmän kuviteltuja ystäviä, jotka jakavat salaisuuden kanssani. Kuviteltuja ystäviä, jotka jättävät minut vasta viime metreillä, kun ovat imeneet minusta kaiken. Tämä kaikki sekä pelottaa että kiehtoo. Ja mitä syvemmälle menee, sitä vaikeampaa on päästä enää pintaan. Annan sille pikkusormen, ja se vie koko käden. Ja olen liian kiltti sanoakseni sille ei.
Näitä asioita tullaan varmasti käsittelemään terapiassa. Osa minusta pelkää ja toivoo, ettei olisi vielä liian myöhäistä. Mutta toinen osa on liian utelias luovuttaakseen vielä.
-Myy