Älä anna minun hairahtua

Herra,

aseta vartija suulleni,

pane vartio huulteni portille.

Älä anna minun hairahtua pahaan,

jumalattomien mielettömään elämään,

veljeilemään pahantekijöiden kanssa,

nauttimaan heidän herkkujaan.

(Ps. 141: 3-4)

52,6 kg

Herään nukahtamislääkkeen aiheuttamaan etovaan oloon, joka tulee kestämään koko päivän. Vihaan lääkkeitä, mutta ehkä pitäisi siltikin hankkia ihan omia nukahtamislääkkeitä pahan yön varalle eikä syödä noita toisia, jotka eivät edes sovi minulle. Silti nappaan vielä ummetuslääkkeen aamupalan yhteydessä unohtaakseni eilisillan syömingit ja saadakseni itselleni kevyemmän olon edes hetkeksi (tiedän, ettei ummetuslääke ole mikään pysyvä ja järkevä vaihtoehto ellei todella kärsi ummetuksesta, muttei taida olla sitten mikään suolihuuhtelukaan, vaikka sitäkin kovasti harrastetaan). Aamupalaksi sitä tavallista: pala ruisleipää kasvisrasvalevitteellä, jääsalaatilla, kasvisleikkelesiivulla, rypsijuustosiivulla ja tomaatilla sekä lasillinen viiden hedelmän gefilus-mehua. Suurin osa päivästä kuluu tenttikirjan parissa, ja lukemisen ohessa juon päivän mittaan taas tuhottomasti teetä sekä syön banaanin, neljä nektariinia, kiwi-hedelmän, herne-sundalia ja kevytkermaohraa sekä leipäjuustoa puolukkahillolla. Näistä jälkimmäiset kaduttavat jo heti ensimmäisen suupalan kohdalla, mutten mahda sille mitään. Kuuden jälkeen poden väsymystä, vilua ja pahoinvointia ja viimein ummetuslääkkeen aiheuttaman vatsan tyhjentymisen jälkeen päätän lähteä haukkaamaan raitista ilmaa valiten kahdesta vaihtoehdosta: joko kävelen videovuokraamoon hakemaan jonkun kivan leffan illaksi, jolloin myös riski sortua irtokarkkien ostamiseen on suuri, tai lähden päinvastaiseen suuntaan eli pururadalle.

Kaikeksi onnekseni valitsen jälkimmäisen vaihtoehdon (ja kaikeksi typeryydekseni edes harkitsen videovuokraamossa käymistä tässä mielentilassa). Verryttelen tavalliseen tapaani ja lähtiessäni nappaan mukaani söpöt pinkit sauvat. Sauvakävely on kyllä kieltämättä joskus auttamattoman tylsää (KUKAAN ystävistäni tai edes tuttavistani ei, ainakaan tietääkseni, harrasta sitä), mutta se tekee mielettömän hyvää niska-hartiaseudulle, etenkin tämänpäiväisen lukemisen ja istumisen jälkeen. Harmikseni unohdan vaihtaa ylleni tukevammat urheiluliivit, joten hölkkääminen alamäissä ei taida oikein onnistua tällä kertaa. On yritettävä tyytyä reippaaseen kävelyyn, joten kiristän hieman tahtia. Ohitseni juoksee kolme miestä, joista yksi on pukenut jalkoihinsa vähän liian lyhyet shortsit (en edes uskalla katsoa kunnolla, jos vaikka näen jotain ylimääräistä vilkkuvan). Ojan penkalla kasvavat nokkoset kurkottelevat uhkaavasti radan puolelle, ja pelkään polttavani käteni niissä heilutellessani sauvoja vähän puolihuolimattomasti. Vastaani tuleva pienenpientä koiraa taluttava laiha tyttö on sitonut vaaleat hiuksena nätisti niskaan. Ajatukseni siirtyvät omaan painooni ja mielikuvaan itsestäni istumassa alastomana vessanpytyllä, tuijottamassa inhoten pytyn reunalle levistyviä reisiäni ja puristelemassa vatsamakkaroitani. Tunnen itseni löysäksi ja ällöttäväksi, sauvakäveleväksi taikinamöykyksi. Siirrän rivakammin sauvaa toisen eteen ja puren vimmatusti xylitol-purkkaa. Jossain kaukana nauraa jäätelöauto.

Kotiin päästyäni venyttelen suht hyvin kaikki päälihakset ja pulahdan tulikuumaan kylpyyn. Tunnustelen vatsan aluetta, ja se tuntuu muka vähän pienentyneen. Kylvyn jälkeen televisiosta tulee Dieetit vaihtoon! -sarjan kolmas jakso, jota päädyn taas katsomaan, syöden samalla iltapalaksi savusiikaa ja salaattia (jäävuorisalaattia, tomaattia, kurkkua ja salaatinkastiketta), ja vieläpä hyvällä omallatunnolla! Yllätys yllätys, läski tapaus on jälleen miespuolinen ja laiheliini naispuolinen (jota kuvataan tällä kertaa sentään tisseistä ylös- eikä alaspäin). Taaskaan en käsitä noita niinsanottuja ruokavalioita; kuinka kaiken maailman roskaruokien syöminen voisi muka saada ortorektikon/anorektikon ajattelemaan ruoasta mitään hyvää? Sitä päinvastoin luulisi, että se saisi aikaan täysin vastakkaisen inhoreaktion tuollaisessa tosi laihassa ihmisessä, joka on nykyhetkeen asti kontrolloinut syömistään hyvin määrätietoisesti. Myös sitä olen tässä pohdiskellut, että mitenköhän paljon ihmiset, etenkin syömishäiriöiset, mahtavat katsoa kyseistä sarjaa thinspiration -hakumielellä (enkä tarkoita nyt terveessä mielessä). Itsekin myöntäisin, ettei tuo tämänkertainen laiha nainen ole yhtään hullumman näköinen, ainakaan jälkimmäisissä kuvauksissa, jolloin hän on jo saanut pari kiloa lisää, mutta jolloin hän on edelleen auttamattomasti kymmenisen kiloa alipainoinen. Itseäni kuitenkin pelottaisi nuo kaikki sydänviat, hiustenlähdöt jne. puutostilojen aiheuttamat oireet (jotka pahimmillaan voivat johtaa kuolemaan!). En kuitenkaan voi vannoa, että saavutettuani 45 kilogramman tavoitteeni olisin edelleenkään täysin tyytyväinen itseeni, mutta toivon niin. Uusi ja kiinnostava (vaikka ehkä myös hyvin ällöttävä, eikä välttämättä kovin toimiva) idea oli vauvanruoalla laihduttaminen.